Perinneporina on helkanuorten oma jäsenlehti, joka ilmestyy lukukausien aluissa.

Maksi Porina 2/2017

Perinne Porina 1 /2017

Perinne Porina 2 /2016

Perinne Porina 1 /2016



Perinneporinasta 1/2015 löytyi tämäkin juttu!


Marcello Ganassini:

"Kalevalan lukeminen

oli minulle matka

läpi maailman historian"

 Perinneporina 1/2015

 

Olen syntynyt Pohjois-Italiassa ja myös puoliksi sveitsiläinen. Noin 15 vuotta sitten löysin vaarini kirjastosta vanhan, italian kielelle käännetyn Kalevalan. Luin kahdessa päivässä koko paksun kirjan, jossa on melkein 23.000 säettä eli lauseen tapaista runoriviä. Kiinnostukseni oli kuin tuo kreikkalaisen taruston siivekäs hevonen, Pegasos, jolla ratsastin täyttä vauhtia Runojen välissä.

 

Teoksen loppuun luettuani mietin, kuinka kaipasinkaan tuota muinaisten aikojen loistoa. Silloin minulle vielä tuntemattomat paikat sijaitsevat jossain kaukana parituhatta kilometriä koilliseen. Kirjaan sijoittuva ajanjaksokin tuntui yhtä kaukaiselta, ikään kuin se olisi jossain historian ja tarun välimaastossa. Halusin heti tutustua tuohon eksoottiseen, mutta samalla jostain "mystisestä" syystä tuttuun kulttuuriin. Eniten kiinnostusta siinä herättivät mielikuvat, tarinat ja muinaisuskonto. Kiinnostuin Kalevalassa myös siitä, miten se alkaa maailman luomisesta ja loppuu kristinuskon nousuun. Muistan ajatelleeni, että tarinahan loppuu juuri siinä, missä historia alkaa, kuten koulussa oli opetettu. Olin oppinut, että historian "rakennusmateriaaleja" eli lähteitä ovat pääasiassa fyysiset, käsinkosketeltavat todisteet. Suomen muinaishistoriasta kertovassa Kalevalassa todisteina olivat vain kansan muistissa säilyneet kuvat - vähän niin kuin tarut.

 

 Mietin, että voivatko historia ja taru olla sopusoinnussa keskenään? Siltä näyttää, sillä Väinämöisen nimeenhän liitetään mielikuvia kuten "vaka", "vanha", "viisas" ja "iänikuinen", eli ei mikään ihme, että hän osallistui myös maailman luomiseen. Kalevalan lukeminen oli minulle matka läpi maailman historian, myyttien ja kirjallisuuden. Oli mielenkiintoista, kuinka paljon se sisälsi yhteisiä vertauskuvia muiden kulttuurien kanssa. Juuri kouluaikojen oppien löytäminen Kalevalasta herätti paljon kiinnostusta. Samankaltaisia tarinoita löytyy ympäri maailman, niin Euroopasta kuin esimerkiksi vaikka Egyptistä ja Venäjältäkin. Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiat jo tuntien tuli mieleeni, että olivatko Väli- ja Itämeri sittenkään niin kaukana toisistaan?

 

Kreikkalaisessa mytologiassa on sankari nimeltä Orfeus. Tämä muusikoiden, taiteilijoiden ja šamaanien esikuva sai toiselta jumaluudelta, Apollonilta lahjaksi lyyran, jolla soitti niin kauniisti, että virrat pysähtyivät ja vuoret tulivat lähemmäksi kuullakseen paremmin. Orfeus onnistui hakemaan rakastettunsa, puun nymfi Eurydiken, Manalasta hämmästyttämällä sen asukit kanteleensa soitolla. Samoin teki Väinämöinen maan pinnalla, kuin myös venäläis-ukrainalaisen taruston, Bylinan sankari, nimeltään Sadko, meren pohjalla vesien kuninkaan valtakunnassa.

 

 

Sekä suomalaisille että kreikkalaisille suvun ja perheen rikkomisen tulos on murhenäytelmä. Näin kävi Kullervolle, joka joutui julman heimosodan uhriksi hänen isänsä, Kalervon riitaannuttua Untamon suvun kanssa. Kullervon suku hävisi taistelun ja kaikkien kuoltua hän joutui kasvamaan kaikkien vihaamana vieraassa suvussa. Kullervo vannoi kostoa, joka jatkui vielä, kun hänet oli jo myyty Ilmarisen vaimolle. Kreikkalaisessa mytologiassa jumalan antaman ennustuksen takia kuninkaan poika Oidipus määrätään tapettavaksi. Tottelematon orja sen sijaan sitoo lapsen puuhun, kunnes Korinnin kuninkaan miehet löytävät hänet ja ottavat omakseen. Nuori tarusankari kasvaa vieraassa suvussa tuntien kaunaa ja kostonhimoa.

 

Kristinuskon vaikutus näkyy taas Marjatan tarinassa, jossa hän synnyttää pojan syötyään marjan. Tämäkin poika määrätään tapettavaksi, mutta hän kapinoi, kunnes hänestä tuli Karjalan kuningas. Muinaisaikojen suomalaisilla näytti olevan samat riidat kuin antiikin Kreikan filosofeillakin, kun nuori Joukahainen haastoi viisaan Väinämöisen kaksintaisteluun, jossa aseina sai käyttää ainoastaan muistia ja aivoja. Taivaan takoja Seppo Ilmarinen taas muistutti roomalaisten tulen ja taonnan seppäjumala Vulcanoa tai sen kreikkalaista vastinetta Hefaistosta. Hefaistoksen puoliso, rakkauden jumalatar Afrodite, oli puolestaan yhtä kaunis ja viehättävä kuin Pohjolan neito.

 

Poikansa Tuonelan joesta nostava ja takaisin elämään tuova Lemminkäisen äiti sen sijaan tuo mieleen egyptiläisen äitijumalattaren Isiksen, joka maagisten voimien avulla herätti henkiin aviomiehensä Osiriksen. Eräässä tarinassa Väinämöinen lupasi Pohjolan emännälle taitavan sepän takoman Sammon eli ihmemyllyn, joka jauhaisi taukoamatta rahaa, viljaa ja suolaa. Ne tarkoittivat kaikkea sitä, mitä fyysisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvitaan eli kotipitoja, syötävää ja myytävää. Väinämöinen kävi Tuonelassa etsimässä näitä kolmea ratkaisevan tärkeää sanaa loitsuja varten. Myös roomalaisten sotilaiden palkkiona oli suola, josta vielä nykyaikanakin tulee italian kielen sana "palkka". Myös viikingit suuntasivat löytöretkillään usein koilliseen, joten täytyihän siellä olla aikamoisia aarteita. Oliko skandinaavien historiallinen ja tarunomainen, Jää- tai Vienanmeren rannalla sijaitseva Bjarmia siis Pohjola, kuten on väitetty? Oliko muinaissuomalaisilla roomalaisten ja kreikkalaisten tapaan jokin "serkku-kansa", joka oli yhtä vauras ellei vauraampi sekä yhtä viisas ellei viisaampi?

 

Vaarini vanhaa Kalevalaa luettuani mieleeni tulivat erään italialaisen näyttelijän, Carmelo Benen sanat: "Teatterin ja jumalanpalveluksen ilmaisuväline on ääni". Myös esimerkiksi hindulaisuudessa luomakunta syntyy pyhästä tavusta. Intiassa kuten Suomessa ja muuallakin ääni sekä sanat "hengitys" ja "henki" tarkoittavat myös elämää. Minun oli saatava tietää, millaiset äänteet laulajien "suussansa sulavat, puhe'et putoelevat, kielellensä kerkiävät, hampahillensa hajoovat", ensin Lönnrotin korville ja hänen kauttaan myös meille nykyaikana.

 

Tilasin Kalevalan alkuperäiskielisen version ja tuo postitse tullut paketti oli ensimmäinen fyysinen kosketukseni Suomeen. Aloin lukea kirjaa pitäen italiankielistä versiota vierellä. Olin lumoutunut! Vokaalien runsaus oli kuin metsä, joka houkutteli minua tunkeutumaan ja tutkimaan tuota hurmaavaa ympäristöä. Lumouduin myös pisteistä a:n ja o: päällä - ne olivat kuin pehmeitä sammalpeitteisiä irtokiviä koivujen, kuusien ja mäntyjen välissä. Vaikka suomen kielioppi oli minulle vielä silloin tuntematon, oivalsin heti, että kun vokaalien päällä löytyy niitä "kiviä", ne tarttuvat "junan perävaunuihinkin", toisin sanoen jos sanan alusta löytyy ä tai ö, niin myös lopusta pitää löytyä. Ajattelin että tämä kieli on ikään kuin veistetty muinaistarinoiden ympärille.

 

Aloitin lukemaan ääneen, miten Väinämöinen valmistautuu arpomiseen laittaen lastut tietynlaisessa järjestyksessä toisinpäin käännettyyn noitarumpuun: "Itse vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, leikkasi lepästä lastut, laittoi lastut laaullensa, kävi arvat kääntämähän, sormin arvat suortamahan.".Mietin kuinka soreat äänteet sekä mystinen konsonanttien ja vokaalien sopusointu siinä oli, mutta myös kunnon rytmi - ikään kuin noitarumpu olisi kaikunut juuri minun makuuhuoneessani! Huomasin miten jokainen Kalevalan virsi sisältää kahdeksan tavua, joissa lyönti ja nosto toistuvat kumpikin neljä kertaa yhtä luonnollisesti kuin kävely.

 

Sanat rupesivat seuraamaan erästä Martti Pokelan levyttämää kanteleen melodiaa, jonka olin kuullut vain kerran Yhtäkkiä makuuhuoneessani istui kaksi ihmistä käsi kädessä, laulaja ja säestäjä, sekä kaksi soitinta eli kantele ja rumpu. Säkeet olivat järjestetty kaksittain siten, että laulaja laulaa ensimmäisen säkeen ja säestäjä tulee mukaan vasta viimeisestä tavusta lähtien laulaen sitten toisen säkeen. Toisesta säkeestä löytyy ensimmäisen säkeen sisältö toisin ilmaistuna. Minä aina kuvittelin laulajan olevan parrakas, viisas ja ikivanha velho ja että säestäjän ympärillä istuu kansa. Tällaisen kuvaa herätti minussa myös Anna-Kaisa Liedeksen musiikki, jonka kalevalamittaisissa kappaleissa toisen säkeen toistajana on usein kuoro. Tästä kaikesta huomaa, että minulle Kalevala tarkoittaa teosta, jossa mielikuvat, runous ja mitta puhuvat Suomen muinaisista ajoista, mutta joiden vaikutus vielä nykyaikaistenkin ihmisten tunteissa on vahva, monipuolinen ja rajoja ylittävä.

 

Vuonna 2005 aloitin Kalevalan käännöstyöni, aluksi pelkästään harjoituksena ymmärtääkseni paremmin kansanrunouden ominaisuuksia. Kirja ilmestyi vuonna 2010, tasan sataa vuottaa edellisestä italiankielisestä versiosta. Samana vuonna meille syntyi myös lapsi Helsingissä syntyneen puolisoni kanssa (jonka juuret ovat luovutetussa Karjalassa). Puhumme nykyaikanakin Väinämöisen kieltä, vaikkakin tässä uudessa versiossa, joka meille ulkomaalaisille ei ole aina niin selkeästi ymmärrettävää.

 

Kiinnostukseni Suomeen ja Suomen kaunokirjallisuuteen on tuonut uusia ulottuvuuksia elämääni, kuten toinen kulttuuri monikansallisissa perheissä yleensä. Minusta monikielisyys ja monikulttuurisuus ovat mahtavia etuoikeuksia. Ne tuovat elämään lisämaustetta, mikä auttaa ymmärtämään, mistä tulemme ja missä meidän juuremme ovat. Kiinnostus toi minut tänne, jotta minusta tulisi tällainen, rikkaampi kuin mitä ennen olin.